”Kuuluuko!? – Sullon mikki kiinni, aukase se!!”

Etätyökokemuksia Torniosta keväältä 2020 alkaen

Yhteinen oppiminen perheiden kanssa digivälineiden käyttöön oli voimaannuttavaa. Yllätyin itsestä ja asiakasperheistä, kuinka paljon olimme valmiita näkemään vaivaa kuvallisen yhteyden muodostamiseen. Joskus saattoi mennä puoli tuntia varatusta tunnin ajasta, että kuva- ja ääniyhteys saatiin muodostettua. Digiloikkaaminen uusien asiakasperheiden luo oli jännittävää ja joskus vähän noloakin. Kuuluvuuden ja kuvan asettelun lomassa oli hupaisia tilanteita, kun ei ollut ehtinyt työryhmänä esittäytyä, mutta oli jo ehtinyt esiintyä usean minuutin ajan ruudulla etsien mikrofonin jatkojohtoa ja ratkaisevaa painiketta tuliterästä etämikrofonista.  Yhteinen tekniikan opettelu sekä uusien että vanhojen asiakkaiden kanssa oli lopulta hyvä asia ja loi uuden mahdollisuuden asettua niin tasavertaiseen asemaan kuin vain mahdollista.

Minulle oli helpottavaa, jos työryhmä oli samassa tilassa ja ruutuja oli mahdollisimman vähän. Joillekin taas oli selkeämpää, että kaikki olivat omilla ruuduillaan. Tuntui toimivalta, että kaikki me, jotka olimme samassa tilassa, pidimme hoitokokousta siinä ja puhuimme keskenämme, ja esim. jos lääkäri oli etänä, hän asettui enemmän kuuntelevaan, reflektoivaan asemaan. Jos ruutuja oli paljon, Teams ei jaksanut näyttää kaikkien kuvaa ja pelkkien puhuvien nimikirjaimien kuuntelu oli uuvuttavaa.

Etäyhteyden käyttöönotto mahdollisti ihmisten pyytämisen mukaan kauempaakin. Olen tottunut soittamaan puhelimella poissaoleville perheenjäsenille, mutta nyt Teamsin aktiivinen mukaantulo antoi ikään kuin lisäpuheenvuoron itselle ehdottaa yhteydenottoa perheenjäseneen tai muuhun verkostoon. Joidenkin opiskelijoiden koulunkäynti tuntui merkittävästi helpottuvan etätyöskentelystä. Toivottavasti etäyhteyksiä osataan jatkossa hyödyntää runsaiden koulupoissaolojen yhteydessä.

Tuntui, että olin koko kevään ajan kotikäynneillä. Joidenkin perheiden keittiön jääkaappimagneetit tulivat tutuiksi, koirien haukkumiset ja kuvan ulottumattomissa kuuluvat sisarusten kotoa lähdöt, ovien sulkeutumiset ja heipat – ihan kuin kotikäynneillä. Mutta ei sitten kuitenkaan. Kun en saanut selvää, niin en voinut mennä lähempää katsomaan oliko magneetti Kreetalta vai Samokselta, koiraa ei voinut silittää ja vaikka kuinka käänsin päätäni, niin en voinut vaihtaa paria sanaa uloslähtevän sisaruksen kanssa. Kehoni jäi toimettomaksi.

Sanojen merkitys kasvoi. Alkuun tuli paine puhua jotenkin erityisen merkittäviä, osuvia sanoja. Aika pian kuuntelu sai omaa tilaansa takaisin ja sen hyväksyminen, ettei voi kehollisesti vastata ihmisille.  Jos työpari oli samassa tilassa, niin reflektointi tuntui aluksi erikoiselta ja yritin pitää sen mahdollisimman lyhyenä. Työntekijöiden reflektointi ruudulta toiselle saattoi olla aika vaikeaa seurattavaa. Hankalissa kriisitilanteissa oli paikoin pakahduttavaa istua ruudulla ja yrittää olla osallisena keskustelussa, jossa jollain ruudulla joku ei puhunut ja joltain toiselta ruudulta joku kyseli suoria kysymyksiä. Tai tilanteissa, joissa asiakas ei halunnut omaa kuvaa ruudulle tai asetti kuvaan olkapäänsä. Ehdotin aina meidän työntekijöiden kuvan ruudulle asettamista. Joidenkin nuorten kanssa ratkaisin ruudun luomat haasteet siten, että tapasimme ulkoilun merkeissä.

Katsekontaktin ottamisesta kaikkien osallistujien kanssa tuli, jos mahdollista, entistäkin tärkeämpää. Kättelyt jäivät pois.

Elina Löhönen, vastaava psykologi, perheterapeutti, lasten- ja nuortenpsykiatrian poliklinikka

Länsi-Pohjan sairaanhoitopiiri

•Ensimmäisenä ajatuksena oli pelko ja huoli, miten ihmeessä tämän homman saa toimimaan etänä. Ensimmäisen viikon jälkeen tunne oli jo aivan toinen, saahan tämän näinkin toimimaan.

•Koko etäajan oli sellainen tunne, että huoltajat sai helpommin palaveriin ruudun taakse kuin työhuoneeseen.

•Oppilaiden kanssa tuntui helpolta se, että etämahdollisuuksia oli useamman laisia, esim. Whatsapp oli nuorten mielestä hyvä foorumi kuraattorin kanssa juttelemiseen. Osa taas kaipasi livekontaktia.

•Itselle etäaika ruudun takana oli kuitenkin myös eri tavalla kuormittava kuin tämä työ normaalioloissa. Ruudun takana täytyi olla intensiivisemmin mukana sekä kuuntelussa että puhumisessa.

Pirkko Leppänen, koulukuraattori, Tornion kaupunki

•Ensinnäkin oli hyvä asia, että sain työskennellä omassa toimipisteessä koululla etäkouluajan

•Pohdiskelin, että mitenkähän lapset tulevat terveystarkastuksiin

•Koin etäkouluajan positiivisena, koska tavoitin lapset ja huoltajat Wilman kautta nopeasti ja 99% oppilaista tuli terveystarkastuksiin

•Meet ja Teams tulivat tutuiksi – eli oppikin jotain

Ritva Niskanen, terveydenhoitaja, Putaan koulu, Tornio

•Nuoret sai helpommin kiinni kevään aikana puhelimitse tai somen kautta

•Nuoret itse ja heidän lähipiirinsä olivat herkemmin ja enemmän itse yhteydessä meihin etsiviin

•En ole aivan varma asiasta, mutta tunne on, että verkostotyö oli ns. normaalia hiljaisempaa, oppilaitoksista ja muilta yhteistyötahoilta ei tullut niin paljon yhteydenottoja/ilmoituksia nuorista kuin tavallisesti

•Henkilökohtaisesti etätyö oli minulle haasteellista, koska kohtaan aina nuoret mieluummin kasvotusten, ja nyt kun kohtaaminen tapahtui pääosin puhelimen tai somen kautta, niin täytyi olla vielä enemmän herkillä ja tuntosarvet pystyssä, joka taas söi omaa energiaa tosi paljon. Samoin tilanteiden/keissien purkaminen työparin kanssa jäi vähemmälle/ ei ollut niin intensiivistä, eli sitäkin kautta työn henkinen kuormittavuus oli suurempaa.

Reija Nurkkala, etsivä nuorisotyöntekijä, Tornion kaupunki, nuorisotoimi

•Molemmissa paikoissa (lastensuojelu ja perheneuvola) haasteena oli se, että itse en ole saanut mitään sovellusta käyttöön kevään ja kesän aikana, esimerkiksi Teamsiä, joten olin vain kutsuttuna mukana videoneuvotteluverkostoissa tai pari- ja perhetapaamisissa.

•Vanhojen asiakkaiden kanssa tapaamiset koin helpompana järjestää puhelimitse tai etäyhteytenä, mutta uusien asiakkaiden kanssa se ei tuntunut niin luontevalta.

•Etäyhteyksien toimimista heikosti ja yhteyksien ”tökkimistä” tapahtui melko usein, mikä harmitti, oli häiritsevää ja saattoi katkaista tärkeän tunnetilan. Tapaamiset tuntuivat enemmän ”mekaanisilta”. 

•Puhelinpalaverit ja videoyhteydet ilman kuvaa ovat kuormittavia, sillä niissä ei voi lukea ilmeitä ja kehonkieltä, joutuu paljon käyttämään omia voimavaroja asioiden/sanojen mahdollisiin merkityksiin.

•Myös isot verkostotapaamiset pätkivät joskus ja kuvayhteyksiä jouduttiin poistamaan kuormituksen vuoksi, jolloin keskustelu oli vaikeaa ja tuli päällekkäin puhumista, jos joku ei selvästi ollut jakamassa puheenvuoroja.

•Positiivista se, että ainakin joku väylä oli olla yhteyksissä asiakkaaseen, ettei työskentelyä tarvinnut kokonaan keskeyttää.

•Asiakkaat olisivat tulleet mielellään tapaamisiin ja kokivat tärkeänä, että saivat purkaa myös omaa ahdistustaan tässä poikkeustilanteessa.

Maria Keinänen, sosiaalityöntekijä, lastensuojelu ja perheneuvola

Tornion kaupunki, sosiaalitoimi