”Siinä välkähtää tämä ulottuvuus” – Jukka Aaltonen perheterapiasta, kirjallisuudesta ja inhimillisyydestä

Tapio Ikonen ja Jarl Wahlström haastattelivat Aaltosta 80-vuotissyntymäpäivän johdosta

Ajan kuluminen ei ehkä ole mikään erityinen syy haastatteluun. Jotenkin tähän tapaan kommentoi Jukka Aaltonen, kun Tapio Ikonen ja Jarl Wahlström ehdottivat hänelle haastattelua Perhe- ja pariterapialehteen hänen 80-vuotissyntymäpäivänsä johdosta. Ehkäpä todella niin, mutta kun Jukasta on kysymys, on ajan kulumiseen liittynyt niin paljon perheterapian kannalta merkittäviä tapahtumia ja tekoja, että haastattelu on enemmän kuin paikallaan. Jukka opiskeli lääkäriksi ja erikoistui psykiatriaan Turun yliopistossa, kouluttautui psykoanalyytikoksi ja liittyi Yrjö Alasen kokoamaan ryhmään, joka 1970-luvun loppupuolella aloitti perheterapiakoulutuksen Suomessa. Hän oli keskeisesti vaikuttamassa suomalaisen perheterapiakoulutuksen kehittämiseen Suomen Mielenterveysseuran yhteydessä ja vuodesta 1987 alkaen Jyväskylän yliopiston perheterapian professorina. Hänen oma väitöskirjansa on yksi ensimmäisistä perhekeskeistä psykiatrista työtä koskevista tutkimuksista maassamme ja myöhemmin hän ohjasi useita perheterapeuttisia ja laajemminkin psykoterapeuttisesti orientoituneita väitöskirjoja. Tämän taustan tuntien me haastattelijat olimme erityisen kiinnostuneita Jukan tämän päivän mietteistä koskien perheterapian ja psykoterapeuttisesti orientoituneen mielenterveystyön näkymiä tämän päivän Suomessa ja asemoitumista laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin.

Perheterapian identiteetistä

Jarl Wahlström (JW): Jukka, sinä olet ammatiltasi lääkäri, psykiatri, psykoterapeutti, psykoanalyytikko, perheterapeutti, psykoterapiakouluttaja ja professori. Millaisen kokonaisuuden nämä erilaiset ammatti-identiteetit ovat muodostaneet ammattiurasi eri vaiheissa ja miten ne ovat olleet esillä?

Jukka Aaltonen (JA): Olen itse asiassa alun perin yliopistoaikana opiskellut jonkin verran kirjallisuustiedettä ja mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän se on alkanut kristallisoitua tai kytkeytyä siihen mielikuvituksen piiriin mikä liittyy nimenomaan kaunokirjallisuuteen. Se on sellainen, joka yhdistää näitä muita intressialueita.

JW: Se on hyvin mielenkiintoinen tapa lähestyä asiaa, se että se olisi nimenomaan kirjallisuus, joka kulkee koko ajan ainakin pohjavireenä. Voitko kertoa jotain konkreettisesti siitä, miten näiden mielenterveysalan ammattien harjoittamisessa kirjallisuus on näkynyt, ja siihen liittyvä identiteetti on ollut mukana?

JA: Se missä se kulkee mukana on mielikuvituksen piiri, enemmän tai vähemmän mukana oleva pohja, joka mahdollistaa näitten muitten mielenkiinnon alueitten sellaisen erityisen pohjavireen, joka pyrkii, joskus onnistuen joskus ei, olemaan sellainen inhimillinen pohja, jossa kaikessa kaunokirjallisuus on osa inhimillisyyden piiriä.

Tapio Ikonen (TI): Iän myötä ajattelu on muuttunut, mistä ja millaiseen suuntaan?

JA: Runo ”Odysseus perheterapiassa” voisi kuvata sitä:

Ihmiset unohtavat
voidakseen
taas muistaa
Muistan
voidakseni
taas unohtaa
Unohdan
voidakseni
taas unohtaa
Muistaakseni
unohdin
sinut
Sinutko minä
muistin

Minun salaista elämääni on, että olen kirjoittanut runoja koko elämäni.

JW: Onko niin, että tämä puolisalainen runoilijaidentiteetti on se mitä olet toteuttanut myös ammatillisessa toiminnassasi?

JA: Näen erilaisissa psykoterapian ja mielenterveyden ulottuvuuksissa pohjavireenä jotain sellaista, joka vetoaa syvästi inhimillisyyteen, kuten kaunokirjallisuudessakin. Haave kaunokirjallisesta kirjoittamisesta on ollut aina mukana, se alkoi toteutua nuorena ja on pysynyt taustalla aika vahvana virtana.

Ti: Tämä ehkä liittyy siihen, miten rakentaa suhdetta asiakkaisiin ja ihmisten kokemuksiin?

JA: On joitakin sanoja, joita tällä alalla vihaan ja yksi on se, että psykoterapiassa puhutaan asiakkuudesta. Silloin kun psykoterapeutit alkavat puhua asiakkaistaan, niin jos minulla olisi pistooli, niin poistaisin varmistimen. Puhun mielelläni potilaista, mutta en niin että minä katson ylhäältä alaspäin, vaan tasa-arvoisesti. Jos oikein naivistelee tätä kysymystä, niin molemmat ovat potilaita. Molempiin työskentely vaikuttaa, parhaimmillaan molemmat tulevat vähän terveemmiksi.

TI: Haluaisitko avata millaisia merkityksiä sinulle sanaan potilas liittyy?

JA: Se on ”patient”, joka tarkoitta toisaalta kärsimystä, mutta ei pelkästään kärsimystä, vaan sitä että jotain lohduttavaa tai parantavaa voi odottaa rauhallisesti.

JW: Kun olet kulkenut lääketieteen, psykoterapian, psykoanalyysin ja perheterapian kentillä runoilijaidentiteettisi kanssa, niin millaisia kokemuksia siitä on vuorovaikutuksesta muitten ammattilaisten kanssa?

JA: Hyviä ja vähemmän hyviä. Jos tätä avaa hieman kriittisesti ja menee psykoterapian kentälle, niin minua huolestuttaa se, että ne, jotka ovat työelämän ulkopuolella jäävät sivuun. Psykoterapian kentässä näyttää keskeiseltä työelämässä olevien auttaminen ja jos hieman kärjistää, niin sellaisten auttaminen, jotka eivät välttämättä psykoterapeutista apua tarvitsisikaan. Se, mikä ja ketkä jäävät ulkopuolelle on julkinen terveydenhuolto ja kaikkein vaikeimmin häiriintyneet ja vaikeimmassa sosiaalisessa asemassa olevat ihmiset. Tämä rasittaa minun mieltäni päivästä toiseen. Perheterapian puolella on etäännytty siitä, mikä on ollut perheterapian erityinen eetos, nimittäin yhteistyö toisten psykoterapiamuotojen ja sosiaalisen kentän kanssa.

Ti: Haluaisitko avata sitä historiallista prosessia mistä tämä prosessi on lähtenyt, mihin se on mennyt ja millaisten vaiheitten kautta?

JA: Perheterapian historia ainakin Suomessa kytkeytyy hyvin vahvasti kaikkein vaikeimpien mielenterveyshäiriöitten hoitoon. Tässä tulee mieleen skitsofrenian hoidon erilaiset vaiheet ja Yrjö Alasen vaikutus siihen. Tämä liittyy myös yksilöterapiaan. Kehitettiin tarpeenmukaisen hoidon idea, jossa samaan psykoterapeuttisesti orientoituneeseen hoitoprosessiin kytkeytyy mukaan erilaisia psykoterapian muotoja sen mukaan, mikä on kulloinenkin tarve. Samanaikaisesti otetaan huomioon se, mikä on sosiaalinen konteksti. Jos ajattelee millä tavalla eri psykoterapiamuotoja toteutetaan tällä hetkellä niin se on hyvin selvästi sellaista, jossa nämä eriytetään toisistaan. Esimerkiksi vaikuttavuustutkimuksessa on hyvin vähän tutkittu hoitojen kombinaatioita.

JW: Jos kommentoin tätä omasta näkökulmastani, niin tuntuu hyvin tutulta. Jostakin 70-luvun loppupuolelta perheterapia tuli ikään kuin vierailijana psykoterapian kentälle ja haastoi vallalla olevan käsityksen psykoterapiasta hyvin privaattina ja suljettuna toimintana. Tämä jatkui vielä 80-luvullakin, mutta onko tässä tapahtunut jotain perheterapialle? Onko se hukannut jotakin eetoksestaan?

JA: Vaikea sanoa, kun en ole aktiivisesti terveydenhoitojärjestelmässä mukana, mutta sellainen vaikutelma minulla on, että tämä puoli perheterapiasta ja sen eetoksesta on hävinnyt. Se näkyy sellaisissa tilanteissa, joissa perheterapiakoulutuksen saavat ovat tyytymättömiä siihen, että heillä on vain perheterapiakoulutus. Näyttäisi myös siltä, että perheterapia on jotenkin marginaalissa myös julkisessa terveydenhuollossa. Jos ajattelee asiaa historian näkökulmasta, niin mieleeni tulee tilanne, kun olimme Yrjö Alasen kanssa Lääkintöhallituksen psykoterapiatoimikunnassa haastateltavina perheterapiaan liittyvistä asioista. Silloin meille sanottiin, että ensin meidän pitää puhua siitä, onko perheterapia ylipäätään psykoterapiaa vai onko se kansalaisvalvonnan muoto. Tästä lähdettiin. Sittemmin perheterapia hyväksyttiin ja se teki yhteistyötä muitten psykoterapiamuotojen kanssa, mutta nyt ainakin minun mielestäni näyttää siltä, että se on jollakin tavalla marginalisoitunut.

TI: Julkisella sektorilla toimivana tunnistan tuon Jukan kuvaaman ilmiön, mutta en ehkä näe tilannetta ihan noin mustavalkoisena. Tunnistan myös perheterapian arvostusta ja tunnistettua perheterapeuttisen ajattelun tarvetta julkisen sektorin mielenterveystyössä. Se mihin oma ajatus tässä kohtaa menee, kun ajattelen perheterapiaa alun perin psykoterapian suljettua ja privatisoitunutta luonnetta haastavana ajattelutapana on se, että jollakin tavalla on palattu lähtöruutuun. Myös perheterapian kentälle on tullut ajatus manualisoitujen hoitojen tarjoamisesta diagnostisen arvion pohjalta. Hyvin asiantuntijakeskeinen, tekninen ja toimenpidekeskeinen ajattelu on tulossa sen tilalle, että keskustelisimme yhdessä siitä, miten tilannetta tulisi ymmärtää tai miten olisi hyvä toimia. Tässä on vahvasti mukana RCT-malli ja ajatus näyttöön perustuvista vaikuttavista hoidoista. Tässä voi olla mukana jotakin syvempää kulttuurista virtausta, tunnistan individualismia ja toisaalta teknokraattisen kontrollin piirteitä.

Toisaalta kun asiaa katsoo sisältä päin julkisesta terveydenhuollosta, niin on myös paljon dialogista ja tarpeen mukaista tekemistä, erilaisia psykoterapiamuotoja sovelletaan joustavasti ja neuvotellen. Tämä taitaa kuitenkin olla hyvin paikallista ja paljon kiinni yksittäisistä toimijoista ja heidän mahdollisuuksistaan toimia omissa konteksteissaan. Ylipäätään teknokraattisen kontrollin ajatus on vahvistunut julkisessa terveydenhuollossa. Mitä Jukka ajattelet tästä.

JA: Minusta tuntuu, että sanoitte sen niin, kuin minäkin olisin sanonut, jos olisin osannut. Olen pitkälle samaa mieltä.

Psykoterapiatutkimuksesta

JA: Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen ja psykoterapiakoulutuskonsortion kautta on tullut sellainen havainto, että psykoterapiakoulutukset ja yliopistollinen psykoterapiatutkimus kohtaavat toisiaan hyvin vähän. Tämä on puute. Kun olimme JW:n kanssa jäseninä opetusministeriön psykoterapiakoulutustoimikunnassa 1980-luvulla, sen keskeinen suositus oli, että psykoterapiakoulutusten pitäisi tapahtua yliopistoissa. Se, mitä tapahtui seuraavina vuosina oli, että lääketieteen puolella lopetettiin kaikki psykoterapian professuurit. Samalla katosi yliopistojen sisältä sellainen psykoterapiatutkimus, joka olisi hyödyttänyt yhteiskuntaa. Ajatus oli, että psykoterapiakoulutus olisi tapahtunut yliopistoissa, mutta näinhän ei nyt ole paria poikkeusta lukuun ottamatta. Tämä on ristiriidassa uuden asetuksen kanssa.

JW: Uusi asetus antaa yliopistoille ja vain yliopistoille oikeuden järjestää psykoterapiakoulutusta, mutta se ei velvoita siihen. Se on lähinnä hallinnollinen ratkaisu ja se on hyvin vähän kytketty oppiaineitten ja tiedelaitosten toimintaan. Ehkä jotain pientä alkaa näkyä, mutta saa nähdä mihin se johtaa. Se mitä sanoit siitä, että vaikuttavuustutkimukset ovat aina olleet yhden psykoterapiamenetelmän vaikuttavuustutkimuksia, on hyvin tärkeää. Se mitä tapahtuu, kun psykoterapiamuotoja kombinoidaan joko tarpeenmukaisen hoidon mallin mukaan tai muuten on tutkittu hyvin vähän.

JA: En tiedä viimevuosilta yhtään tukimusta. Kun olen työryhmässä, joka laatii näitä hoitosuosituksia, niin siellä ei tainnut olla yhtään sellaista tutkimusta, jossa olisi nostettu korkeammalle näitä kombinoituja hoitoja.

JW: Mitä haluaisit nostaa esille omasta tutkimuksestasi?

JA: Se mikä on ollut mielenkiintoista, on ollut se puuhastelu Länsipohjassa. Se, että kun tällaisella toiminnalla on sekä lääketieteellisen että poliittisen johdon tuki, niin se saattaa johtaa tutkimuksellisesti ja myös potilaitten kannalta myönteisiin tuloksiin. Länsipohjan kuvio tulkitaan helposti yksittäisten tutkijoitten saavutukseksi, mutta se ei ole sitä. Sen historia lepää hyvin keskeisesti sen varassa, että myös luottamushenkilöjohto tuki sitä. Niin kauan, kun luottamushenkilöt tukivat sitä, niin se meni hyvin. Sitten tuli kaikennäköistä muuta välillä. Onhan siellä nyt taas virinnyt tutkimustoimintaa ainakin jonkin verran.

Vaikeat mielenterveyden häiriöt

TI: Olemme puhuneet paljon erilaisista huolenaiheista, mutta onko ilmassa ollut asioita, jotka ovat ilahduttaneet sinua?

JA: Vaikea kysymys, ilon aiheisiin tuntuu aina liittyvän varjoja. Se, että mielenterveyskysymykset ovat olleet enemmän esillä ja myönteisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Varjopuoli on se, että ne pyrkivät julkisessa keskustelussa muuttumaan sellaiseksi, joka ei pysty tavoittamaan niihin liittyvää ahdistusta ja erilaisia vaikeuksia, vaan muuttuvat helposti erilaisiksi hyvän elämän toivotuksiksi. Hyvä puoli on se, ettei se ole enää salattavaa. Ja sitten taas toisesta näkökulmasta tämä ei pidä paikkaansa vaikeitten mielenterveyshäiriöitten, niiden hoidon ja niihin liittyvien sosiaalisten ongelmien osalta. On surullinen alue ihmisiä, joilla ei ole vaikutusmahdollisuuksia. Kuten eräs väitöstutkija formuloi tämän: he eivät saa ääntään kuuluviin, koska he eivät osaa sitä. Ja kun he eivät osaa, eivätkä voi nostaa ääntään ja sitä edellytettäisiin heiltä, niin syntyy paradoksi. Tämä häiritsee tässä aurinkoisessa maisemassa, tällainen varjoinen kohta.

TI: Tuntuu, että vaikeimpien häiriöitten hoidossa on tapahtunut vahva siirtymä yksipuoliseen medikaaliseen suuntaan. Psykoosioireitten kohdalla neuroleptilääkityksen nopea aloittaminen jo psykoosin esioireisiinkin on tullut käytännöksi, ja hoito on kapeutunut lääkehoidon ympärille. Samalla on tapahtunut psykiatrian sisällä resurssien siirtymistä kaikista vaikeimpien ongelmien hoidosta lievempien häiriöitten hoitoon. Kaikki tämä on vaikuttanut siihen, että paljon siitä mitä 90-luvulla osattiin tehdä psykoosien monipuolisen hoidon alueella on unohdettu. Mitä ajattelet tästä?

JA: Näinhän se on, joskus tulee ikävä vanhaa antipsykiatrista liikettä, jossa oli aika paljon kaikkea mikä nykyään puuttuu. Tämä pitää tietysti sanoa suurin varauksin. Jos psykoosikysymystä laajentaa niin pitäisi miettiä sitä mikä on psykoosi, mikä on se ilmiö ja mitä ovat siihen liittyvät ulottuvuudet. Sekä antipsykiatrian että myös Milanon koulukunnan näkemykseen liittyi se, että miten nähdään jotain positiivista sellaisessa, joka määritellään yksiselitteisesti torjuttavaksi, vaikeaksi. Medikalisoituminen kätkee sen puolen, joka ei olekaan torjuttavaa, biologisesti määräytyvää sairautta. Tämä on hyvin epämääräisesti sanottu, mutta jotenkin näin ajattelen. Jos ajatellaan psykoosia pelkästään biologisena ilmiönä ja sellaisena torjuttavana, niin silloin menetetään se, mitkä sen sisällöt ovat. Tietenkin suurimalle osalle ihmisistä psykoosi on suunnaton tragedia, mutta sen näkeminen, että siellä on myös muita ulottuvuuksia, liittyy Milanon työryhmän keskeisiin ajatuksiin.  Psykoosillahan on Milanon työryhmän ajattelussa jonkun toisen perheenjäsenen kannalta myönteinen funktio.

JW: Tämä on hyvin mielenkiintoista sellaisesta näkökulmasta, että nykyisin Milanon työryhmän työstä luodaan sellaista kertomusta, että se oli hyvin mekanistista ja hierarkkista. Ehkä siinä oli sellaisiakin piirteitä, mutta on tärkeää huomata se antipsykiatriseen liikkeeseenkin liittyvä ajatus, että voidaan hoitaa vaikeitakin psykiatrisia häiriöitä ilman isoa hoitoapparaattia ja medikalistista ajattelua. Siinä on mukana myös se kulttuurinen puoli, että psykoosi on tila, joka on jollakin tavalla jaettu. Psykoosissa oleva ja psykoottisesti asioita tulkitseva ihminen ja hänen ympärillään olevat elävät yhdessä kompleksisessa ja paradoksaalisessa elämäntilanteessa, jossa on vaikea löytää ratkaisuja. Silloin se ei enää olekaan niin mekanistinen, vaan joitakin ihmisen perusongelmia tavoitteleva lähestymistapa.

JA: Milanon työryhmän ajattelussa oli myös myönteinen eettinen ulottuvuus. Se on jotain missä tämä sairaaksi määritelty pyrkii auttamaan toisia. Se oli tässä ajattelutavassa keskeistä. On myös toinen puoli, joka liittyy suomalaiseenkin todellisuuteen. Mitä tehdä, kun ihmiset tulevat niin pitkän matkan takaa? Milanoon tultiin kahden, kolmensadan kilomerin päästä, eikä köyhillä ihmisillä ollut mahdollisuutta matkustaa koko ajan. Täytyi olla jotain sellaista, jolla päästään johonkin oleelliseen nopeasti. Tämä on tärkeä eettinen näkökulma.

Tarinoista ja kuuntelemisesta

TI: Tulee mieleen Tom Bergströmin tuore väitöskirja-artikkeli, joka käsittelee psykoosin kokeneitten ihmisten omia tarinoita. Tällaista (dialogista) hoitoa saaneiden ihmisten, joiden kanssa oli keskusteltu asioista heidän omalla kielellään, kertomuksissa sairastumisesta korostuivat he itse ja heidän läheistensä toiminta, asiat liittyivät heidän elämäänsä, eikä hoito ollut keskiössä. Näinhän sitä on ajateltu, mutta oli mielenkiintoista lukea siitä, miten he itse kertoivat tapahtumista pitkän ajan kuluttua sairastumisesta.

JA: Juuri näin. Erityistä on se, että näitten ihmisten kertomuksia kuunnellaan sillä tavalla, että keskiössä ei ole ahdas medikaalinen käsitys sairaudesta, vaan niin kuin kotijumalani Searles sanoo: ”they are more human than otherwise”.

TI: Astuuko tässä kirjailija, kirjallisuuden rakastaja näyttämölle? Jos palataan siihen mistä lähdettiin liikkeelle?

JA: Se mitä sanoin Searlesista, siinä välkähtää tämä ulottuvuus. Minä pistän sen kaunokirjallisuuden piiriin, mutta sen voi kyllä laittaa mihin yleisinhimillisen piiriin tahansa.

JW: Minulle tulee mieleen tällaista, että kun olin hiljattain haastattelemassa psykoterapiakoulutukseen pyrkijöitä, niin aika monet kertoivat haluavansa olla ”kanssakulkijoita”. Se on vähän sellaista kuin sanoit, mutta tuntuu siltä, että ihmiset eivät vielä oikein tiedä mitä on olla kanssakulkija. Sinä puhut siitä sellaisella tavalla, että voisi ehkä ymmärtää kuinka monimutkainen juttu se on.

JA: Kyllä, tämä on sellaista sanamagiikkaa. Jos puhutaan kanssalukijasta, niin kun puhun kirjallisuudesta en suinkaan puhu mistään tällaisesta. Jos psykoterapiakoulutukseen hakija puhuu kanssakulkijuudesta, niin minä melkein ehdottaisin, että täytyy olla hyvin varovainen, että kannattaako häntä ottaa koulutukseen.  Nyt ei olla varsinaisesti puhuttu psykologisista teorioista, siitä mitä on muutos ja häiriöitten hoito. Jos puhutaan kanssakulkijuudesta, niin se jäsentyy minun mielessäni sellaiseksi, että me emme tarvitse mitään tekniikkaa, mitään varsinaista psykologiaa, tarvitsemme vain kanssakulkijuutta ja se sitten olisi riittävää. Olen julmasti eri mieltä. Jos se tarkoittaa kykyä eläytyä toisen tilanteeseen, silloin olen samaa mieltä. Se on tarpeellista, mutta se ei vielä riitä.

JW: Tullaan siihen, että mitä on ammattilaisen ammattilaisuus ja miten se liittyy siihen mitä ovat erilaiset roolit ja positiot, joita potilailla ja terapeuteilla on kohtaamistilanteissa. Mitä hyvä psykoterapeutti ja perheterapeutti tarvitsee?

JA: Jos ei mene henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, joista niistäkin vois puhua vaikka kuinka paljon, niin hän tarvitsee ammattikirjallisuuden lukeneisuutta ja mielellään tietysti tietoa siitä, millä tavalla erilaisiin tutkimustuloksiin on päästy. Jos ajattelee eri psykoterapiakoulutusten sisältöjä, niin ne sisältävät erittäin vähän opetusta tutkimuksesta ja tutkimusmetodiikasta. Toinen asia mitä koulutus sisältää vähän on tieto erilaisista psykoterapiamuodoista ja niitten tutkimuksesta. Kun näitä olisi, niin kanssakulkijuus olisi enemmän sellaista, että tietää miten voi kulkea niin, ettei lipsahda ojaan.

SOTE ja tulevaisuus

JA: SOTE hankkeeseen liittyvissä lausunnoissa on hyvin vähän mainintoja perheterapiasta verrattuna muihin psykoterapioihin, sikäli kun olen asiasta perillä. Tämä on hyvin huolestuttavaa. Perheterapiayhdistyksenkään suunnalta ei näy suurta lipun heilutusta.

TI: Yritystä on varmasti ollut, mutta vaikuttaminen on haastavaa. Kun katsotaan tulevaisuuteen päin, niin mihin perheterapeuttien pitäisi kiinnittää huomiota, jos katsotaan asioita isommasta yhteiskunnallisesta näkökulmasta?

JA: Olisi tärkeää, että katsotaan asioita ydinperheitä laajemmasta perspektiivistä. Ei saisi jäädä ideologisesti ydinperheajatuksen ympärille. Toivoisin että perheterapialla olisi laajempi näkökulma. Perheterapialla on muihin psykoterapiamuotoihin verrattuna aivan omanlaisensa sosiaalinen ulottuvuus. Tämän pitäisi olla perheterapian keskeinen ulottuvuus.

JW: Tässä palataan siihen alussa mainittuun perheterapian erityiseen antiin, siihen että perheterapian erityinen tehtävä voisi olla yhteyksien luominen, ja sen pitäisi oikeastaan olla aivan keskiössä kun mietitään miten mielenterveyspalveluita laaditaan. Tämä ei kuitenkaan niin, että se söisi muitten terapioitten aluetta. Perheterapia voisi olla se runko mihin muut liittyvät. Tällainen näkemys tuntuu valitettavasti puuttuvan nyt perheterapeuteiltakin. Perheterapia nähdään yhtenä keskenään kilpailevista terapiamuodoista.

JA: Erittäin hyvin sanottu, juuri näin. Se näkyy erilaisina haittailmiöinä, esimerkiksi Kela-korvauksen piiriin pääseminen on ollut perheterapeuteille hankalampaa kuin muille terapiamuodoille. Perheterapian yhteiskunnallinen asema on ongelmallinen. Olen samaa mieltä siitä, että perheterapian aseman pitäisi olla keskeisempi, ja myös suhteessa sosiaalisektoriin yhteyden pitäisi olla vahvempi. Sosiaalihuoltolakiin tämä on mielestäni tavallaan kirjattu, ei eksplisiittisesti, mutta se on niin ymmärrettävissä. Tällaista ei terveydenhuollon lainsäädännöstä löydy.

TI: Tällä hetkellä perheterapeuttikoulutuksiin tulee paljon hakemuksia lastensuojelua lähellä olevien toimijoitten piiristä. Siellä on selvästi mielenkiintoa perheterapeuttista ajattelua kohtaan. Hakijoiden taustalta puuttuu sitten kyllä monesti kokemus psykiatristen häiriöitten hoidosta. Tämä on hieman ongelmallinen tilanne opiskelijavalintojen ja psykoterapeuttikoulutuksen kannalta.

JA: Olen huomannut psykiatriyhdistyksen erityispätevyyslautakunnan jäsenenä, että on erittäin vähän lääkäreitä, jotka haluavat perheterapian erityispätevyyden. On hyvä, että lastensuojelun sosiaalityön puolella on vähintäänkin mielenkiintoa perheterapeuttiseen ajatteluun. Oma kysymyksensä on, mitä vaaditaan nimikesuojattuun psykoterapeutin pätevyyteen johtavaan koulutukseen hakijalta.

Paluu kirjallisuuteen

JW: Onnistuit Jukka yllättämään taas, kun aloitit puhumalla kirjallisuudesta. Minä olin ajatellut kysyä vasta lopuksi toiminnastasi esseistinä, mikä on varmasti Perheterapialehden lukijoille tuttua. Haluaisitko kertoa jotain siitä?

JA: Olen aina halunnut kirjoittaa ja olen kirjoittanutkin, mutta en oikein tiedä mihin. Perheterapialehti on tuntunut sellaiselta paikalta, jossa on voinut kytkeä erilaisia asioita yhteen. Essee on muotona viehättänyt minua, koska siinä yhdistyvät teoreettinen ajattelu ja kaunokirjallisuus. Kun lukee esseistiikkaa niin tämä viehättää minua. En tiedä, miten olen siinä onnistunut.

JW: Tämä asioitten yllättävä yhdistäminen toisiinsa on varmasti asia, jonka kaikki sinut tuntevat liittävät sinuun. Näin on varmaan niin tekstejäsi lukeneilla, opiskelijoillasi, kuin kanssasi työtä tehneilläkin.

JA: Psykoterapiankin tehtävä on yhdistää toisiinsa näennäisesti yhteen liittymättömiä asioita.

Lopuksi

JA: Olen kaivannut tällaisia keskusteluja, on harvoin tilaisuus puhua tällä tavalla.

Tähän haastattelijoittenkin oli helppo yhtyä. Keskustelu oli ajattelua stimuloiva ja palautti mieleen monia psykoterapian ja erityisesti perheterapian kysymyksiä ja herätti uusia. Ehkä eräänä keskeisimpänä sen, miten perheterapian perimmäiseen eetokseen sisältyvä syvästi yhteisöllinen ja humanistinen lähestyminen mielenterveyden häiriöiden ymmärtämiseen ja hoitamiseen voisi vahvistua koko mielenterveystyön kentällä, korostaen sen merkitystä, Jukan sanoin, yhtenä ”yleisinhimillisenä piirinä”.